James Walshin viimeaikainen suosittu New York -artikkeli ”Everyone Is Cheating Their Way Through College” ei yllättänyt paljastamalla tekoälyn laajaa roolia koulutuksessa – tämä oli jo kaikille, jotka tuntevat nykyiset koulutusjärjestelmät, itsestään selvää. Pikemminkin Walsh korosti, miten korkeakoululaiset ovat rakentaneet johdonmukaisen perustelun tekoälyn käytölle, osoittaen laajalle levinnyttä ja epävirallista asennetta vilppiin. Sukupolvet Z ja Alpha eivät omaksuneet vanhempien sukupolvien vastarintaa tekoälyä kohtaan. ChatGPT on suorittamassa muutosta, jonka iPhonet aloittivat, edistäen sukupolvea, jota leimaa paitsi lukutaidottomuus myös vihamielisyys lukutaitoa kohtaan. Olen viettänyt paljon aikuiselämääni opettaen ja ohjatessani historiaa, englantia ja teatteria, ja väitän, että perinteisen kotitehtävä-esseen kuolema vaatii syvällistä uudistusta sekä uudelleenmäärittelyä siitä, mitä koulutus tarkoittaa. Tämä muutos tarjoaa mahdollisuuden yhdistää koulutus henkisiin arvoihin. ChatGPT on paljastanut, kuinka mahdottomaksi formaaliksi on käynyt, että essencä kirjoitetaan ilman sielua. Opetuksen ja lukutaidon tehtävä on siten syventää sielua; jos tavoitteena pysyy pelkkä arvosana, tekoälyä käytetään edelleen väärin, mutta jos kehitykselle ja henkilökohtaiselle kasvulle annetaan sijaa, tekoäly voi toimia arvokkaana, vaikka rajallisena, opetusvälineenä. Tekoälyn hallinta kirjoittamisessa merkitsee pitkän ajan aikana rakentuneiden olosuhteiden heikkenemistä, jotka ovat mahdollistaneet laaja-alaista kirjoittamista ja ajattelua. Nuoret osallistuvat tiedonvälitysympäristöön, joka on vihamielinen näille taidoille. Itse esseestä on tullut jäännös ajasta, jolloin opiskelijat lukivat säännöllisesti kirjoja tai katselivat kokonaisia elokuvia ja sarjoja – standardeja 1935:stä tai jopa vuodelta 2000, jotka nykyään vaikuttavat saavuttamattomilta. Nykyajan teinit, poikkeuksia lukuun ottamatta, eivät todennäköisesti pysty seuraamaan monimutkaisia sarjoja tai klassikkokirjallisuutta. ChatGPT:n laajamainen käyttö ei niinkään suunnitteluun tai oikoluvun apuvälineenä, vaan ajattelun tuottamiseen, paljastaa nuorten puuttuvan viestintä-, kuuntelemis- ja kriittisen ajattelun taidot. Tämä ei johdu pelkästään lukemisen vähenemisestä, vaan myös arkipäiväisten verbaalisten rituaalien, kuten muistiinpanojen tekemisen, päiväkirjan pitämisen, saarnaamisen, tarinankerronnan tai toimintojen järjestämisen, häviämisestä. Tästä syystä nuoret käyttävät vähemmän sanoja, eiväkä osaa enää järjestää ja välittää tietoa yhtä tehokkaasti. Koulut eivät ole pystyneet korvaamaan näitä kadonneita sosiaalisia rituaaleja, vaan ovat muuttuneet diplomaattien valmistuslaitoksiksi, jotka eivät huomioi puheviestinnän heikkenemistä ja joskus palkkaavat henkilöstöä, joilta puuttuvat nämä taidot. Amerikan koulutusjärjestelmä päiväkodista jatko-opintoihin keskittyy pätevyyksiin ja työllistymiseen, minkä vuoksi pitkän muodon kirjoittaminen on muuttunut pääasiallisesta oppimisen mittarista estettä. ChatGPT:n esseet ovat esimerkki siitä, miten kulttuurinen usko siihen, että koulu on arvosanoja varten, korkeakoulu verkostoitumista ja työpaikkoja varten – saavutettavissa nykyisin vähäisellä vaivalla – vaikuttaa. Tämän takia stressaantuneet, näytölle addiktoituneet nuoret eivät näe syytä yrittää kovemmin, eikä koulutusjärjestelmä tarjoa merkityksellisiä vaihtoehtoja. Arvosanazul- ja kilpailutilanteet kannustavat selviytymistaktiikoihin, eivät aitoon ponnisteluun. Esseiden kirjoittaminen on kuin jäänne – elimistö, joka ei enää vastaa nuorten todellisuutta.

Kun opiskelijat jättävät AI-generoidut paperit ja puolustavat oikeuttaan käyttää niitä, he torjuvat ajatuksen, että yhteisö arvostaisi jatkuvaa kirjoittamista tai kriittistä ajattelua. On yhtä epärealistista odottaa digitaalisti syntyneiltä oppilailta koherenttien, monivälilehtisten argumenttien laatimista kuin odottaa 1800-luvun maataloustöitä heiltä; tätä ei tue minkään yhteiskunnallinen perinne. Tästä johtuen opettajien on radikaalisti siirryttävä pinnallisesta saavutuksesta kohti lukemisen, kirjoittamisen ja verbaalisen viestinnän peruslähtökohtien vahvistamista elämän merkityksellisyyden pohjana. Vaikka tekoäly voi hoitaa rutiinitehtäviä, tärkein kysymys on edelleen: minkälaiset kognitiiviset ja viestinnälliset tehtävät ovat ihmisille, erityisesti nuorille, merkityksellisiä ja arvokkaita? Maallisen koulutuksen tulisi omaksua asento, joka muistuttaa kristillistä humanismia ja arvostaa tarkkaa lukemista sekä johdonmukaista kirjoittamista sielun metafyysisen potentiaalin ruokkimiseksi. Tämä näkemys, joka perustuu perinteeseen ja järkeen, katsoo, että opiskelijoille tulee antaa merkityksellisiä syitä kehittää todellista kirjoitustaitoa. Opettajien on näytettävä innostunutta ja käytännöllistä lukutaidollisuutta, jotta nämä syyt välittyvät tehokkaasti. Vaikka ”sielu” sanana kuulostaakin uskonnolliselta, se on linjassa sekularisen humanismin kanssa ja muistuttaa ajattelijoita kuten William James ja Cardinal Newman. Tämä käsite on käytännöllinen, sillä se suojaa meitä luopumasta mielistämme ja kehostamme mieletöntä superälyä vastaan. Niitä harjoituksia, jotka kehittävät ihmisyyttämme, voi pitää uskonnollisempina kuin teknokraattisia järjestelmiä, ja ne voivat mahdollisesti yhdistää sekulaari ja uskonnollinen näkökulma tekoälyssä. Kuten sanotaan, ”Ne, jotka kokevat olevansa koneita, käyttävät koneita. ” Vuosikymmeniä opettajat ovat tulleet yhä sekularisoineemmiksi ja teknokraattisemmiksi, mutta ehkä on aika korostaa enemmän kristillistä näkökulmaa. Paavi Leo XIII, joka perinteisesti kritisoi teollistumisen dehumanisoivia vaikutuksia, voisi johtaa tätä muutosta. Sielun käsite toimii rallying pointinä: uskoa voi joko taivaalliseen sieluun tai sieluun, joka vastustaa kyborgimaisia muotoja. Sielu edustaa koherenssia, tarkoitusta ja ainutlaatuisuutta – motivaatiota työskennellä ja kasvaa. Sielu, kuten lihas, voi vahvistua; aivot yksinään ovat tehottomia suuria kielen malleja. Oppilaat, jotka näkevät itsensä koneina, luottavat koneisiin; ne, jotka tunnistavat ihmisyytensä, voivat asettaa rajoja teknologialle. Vuosikymmeniä olemme tukeneet merkityksettömän “pätevyyssodan” taloutta samalla turhakekoulujärjestelmällä. Elämä ja työ tuntuvat keinotekoisilta ja tyhjiltä; tekoäly sopii tähän mekaaniseen kuvioon hyvin. Metafysiikkaan palaaminen koulutuksessa saattaa innostaa vastaavaa uudelleenmuotoilua myös työpaikoilla, korostaen ihmisarvoa ja merkitystä. Vähintäänkin nuorten tulisi oppia, että lukutaito ja syvällinen ajattelu ovat olennaisia työkaluja tekoälyn kanssa työskentelyyn ja elämän täysipainoiseen kokemiseen – niiden avulla voi antaa tietoisen suostumuksen teknologiaan sen sijaan, että antaisi sen passiivisesti hallita.